Elokuvia ei ehdi kuitenkaan joka ilta katsoa, mutta onneksi öisin voi katsella yksityisiä elokuvanäytäntöjä, vieläpä seikkailla suoraan niiden pääosassa. Täällä Montréalissa viettämäni 11 päivän aikana olen nähnyt hirmu paljon unia, monet niistä varsinaisia kauhuelokuvia. Esittelen tässä parhaiten mieleen jääneet palat - kuten Sallalla on tapana sanoa, pahat unet pitää kertoa niille, jotka niissä esiintyvät, jotta unet eivät toteutuisi :) Ehkäpä joku taitava keittiöpsykologi voi tämän selostuksen perusteella myös kertoa minulle, mitä nämä unet kertovat näkijästään.
Viime yön seikkailufilmissä sain osakuntalaisilta lahjaksi valtavan valurautaisen padan, jonka Hannis luovutti minulle meidän mummulan joen rannassa. Kiitin kovasti - se oli juuri, mitä olin toivonut. Seuraavaksi pata vain piti saada joen toiselle puolelle. Se painoi valtavasti, ja pelkäsimme hukkuvamme, jos sidomme sen itseemme. Mutta jos emme sido, uppoaisi se varmasti. Maria-serkkuni muistutti, että tärkeämpää on kuitenkin, ettemme itse uppoa. Lopulta keksimme sitoa pataan köyden ja raahata sen kolmionmallisessa kuviossa joen yli köysi vain kädessä - minä ja Maria edessä, Pam takana ja pata keskellä (se, miten Pam vetämistä avusti, tuntuu nyt hiukan hämärältä). Olimme uineet jo puoliväliin jokea kun Pam sanoi, että harjoittelu sujuu hyvin, joten palataanko ja koetetaan todella vetää se. Johon minä ja Maria totesimme, että emmekös me ole jo oikeasti sitä vetämässä.
Seuraavassa kohtauksessa sama pata on mummulan keittiössä, ja koetan lämmittää sitä hellan päällä. Sitä varten sidon sen riippumaan uunin yläpuolella olevista koukuista (hellan levyt siis toimivat jonkinlaisena nuotiona, johon padan ei pidäkään osua). Koukuissa on vaan ihan hirveästi kamaa, jonka aluksi sullon mummin ruskean kaapin ylähyllylle, pehmolelujen joukkoon. Mummi tulee kuitenkin itse paikalle ja on kovin avulias, joten pohdin hiukan, mitähän hän tykkää kun olen järjestellyt kamoja uusiksi. Siihen, että mummi on kuollut melkeinpä kymmenen vuotta sitten, en kiinnitä mitään huomiota...
Samassa unessa pelaan vielä salibandya (jota pelasin eilen illalla), ja Pam sanoo pelin jälkeen varman mielipiteensä, että minun pitäisi pelata hyökkääjän sijaan puolustajana. Kukaan meidän perheen jäsenistä ei kuulemma sovi hyökkääjäksi, taidot eivät vain riitä. Ihmettelen hiukan, miksi valmentaja on minut sitten hyökkääjäksi määritellyt, mutta alan toisaalta pohtia, että puolustajilla on tavallaan enemmän valtaa ja että on kiva tunne, kun näkee pelin hiukan selvemmin alakentältä.
Edellisen yön unessa olin Tintin kanssa perustanut Helsingin keskustaan, rautatieaseman viereen, ravintolan, joka massatapahtumien aikaan palveli myös jonkinlaisena välipalakioskina. Olimmekin osuneet oikein kultasuoneen, sillä asiakkaita virtasi mielettöminä jonoina - rautatientorin luistelukenttäkin oli juuri avattu, täydellinen ajoitus siis. Myimme jonkinlaisia keksipakkauksia muovikulhoista, lehtiä, kaikkea mahdollista, mikä vaan meni kaupaksi. Oli hieno fiilis. Jossain vaiheessa kuitenkin selvisi, että Tintin käsitys oli, että kaikki voitto lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen. Minulle selvisi, että myymämme Tuuli-tuotteet (lehdet yms.) kuuluivatkin johonkin hyväntekeväisyyskampanjaan, ja ehdotin, että annetaan toki niiden tuotto hyväntekeväisyyteen, mutta jaetaan loppu keskenämme. Tintti oli kuitenkin ehdoton, kaikki on annettava pois (Jalo luonne Tintillä, ajattelin, mutta mietin, että minun on tultava kaupalla itsekin toimeen, enkä aikonut antaa periksi).
Kohta hyvä kaupankäyntitilanne muuttui täydeksi kaaokseksi. Mellakoitsijat valtasivat kaupan, ja pakenin yhteen varastohuoneeseen. Paljastui, että olin lihava, keski-ikäinen afrikkalaismies, joka oli tavoitellut omaa etuaan yhteisen edun ohi (olin lukenut päivällä afrikkalaisesta korruptiosta). Jännää, miten todella tunsin olevani valtavan kaljamahani kanssa fyysisesti huonossa kunnossa, minun oli vaikea liikkua ja hengittää normaalisti - eikä sukupuoleni tai ihonvärini mitenkään kummastuttanut minua. Koetin pitää ovea toiselta puolelta kiinni samalla, kun huligaanit riuhtoivat sitä toiselta puolelta, ja onnistuinkin hyvin, kun kehitin siihen kaksoisalvan.
Kaikkein pelottavin uneni oli kuitenkin alkuviikon uni, josta Harri onneksi minut herätti - en muista koskaan olleeni yhtä surullinen ja toivoton. Olin jostain ihme syystä tappanut kaksi ihmistä, ja se oli myös saatu selville ja minut löydetty, vaikka koetin piiloutua mummulan yläkertaan (jonne useimmat uneni johtavat!). Nokkela salapoliisi paikansi hiilidioksidintunnistuslaitteellaan, että hengitin siellä. Näin ainoana vaihtoehtonani lähteä pikkusiskoni Ainon passilla Etelä-Amerikkaan ja aloittaa siellä uuden elämän. Päätin alkaa nukkua siellä puussa, ja kävinkin ostamassa urheilukaupasta kiipeilyköyden, jolla voin itseni latvukseen kiinnittää.
Olin surullinen tajutessani, ettei kukaan ystävistäni tai perheestäni enää voi arvostaa minua tippaakaan - kuten en itsekään itseäni - enkä kestä enää katsoa ketään läheistäni silmiin. Tajusin, etten voi väärällä passilla myöskään palata (ja kirjoitin Ainolle kirjeen, että hän voi toki ilmoittaa passin varastetuksi heti kun tarvitsee uuden, mutta toivottavasti antaa sen olla minulla käytössä kunnes välttämättä itse tarvitsee), mutta en joka tapauksessa voisikaan palata, ei olisi mitään syytä enää. Koin luopuvani tavallaan koko elämästäni. Haikea tunne, ja aikamoista liiottelua, jos se kuvasti kolmen viikon reissua Suomesta Montréaliin, tai edes paria vuotta ulkomailla! :) Mutta sitähän unet tekevät - kaikista tunteista ja elämyksistä vahvempia, ja yleensä pelottavampia (näin paljon painajaisia en kyllä muista aiemmin nähneeni). Valkokankaan elokuvat saa pysymään valkokankaalla sulkemalla silmät, mutta verkkokalvon elokuvista ei sillä pääse pois - eikä aina edes silmien avaamisella.
Noormarkun joki on minulle varsinainen mystinen joki, sillä se - ja mummula muutenkin - on tapahtumapaikkana suuressa osassa uniani. Viimekertaisessa jokiunessa oli kuvaan sopien kolme pääseikkailijaa: minä, isosiskoni Pam ja serkkuni Maria.
