Hyvä elokuva on elämyksistä yksi vaikuttavimpia varmaan siksi, että elokuvassa yhdistyy ääni, kuva ja liike, parhaimmillaan isolla screenillä - etäisyys valkokankaaseen katoaa, ja tuntee itse seikkailevansa viidakossa tai kauhuelokuvan pimeässä kartanossa. Jännittävät elokuvat saavat sydämeni hakkaamaan vähän liiankin lujaa ja aiheuttavat krampin myötäjännittyviin käsilihaksiin. Hyvä juttu on tietää, että aina on mahdollista sulkea hetkeksi silmät.
    Elokuvia ei ehdi kuitenkaan joka ilta katsoa, mutta onneksi öisin voi katsella yksityisiä elokuvanäytäntöjä, vieläpä seikkailla suoraan niiden pääosassa. Täällä Montréalissa viettämäni 11 päivän aikana olen nähnyt hirmu paljon unia, monet niistä varsinaisia kauhuelokuvia. Esittelen tässä parhaiten mieleen jääneet palat - kuten Sallalla on tapana sanoa, pahat unet pitää kertoa niille, jotka niissä esiintyvät, jotta unet eivät toteutuisi :) Ehkäpä joku taitava keittiöpsykologi voi tämän selostuksen perusteella myös kertoa minulle, mitä nämä unet kertovat näkijästään.
    Viime yön seikkailufilmissä sain osakuntalaisilta lahjaksi valtavan valurautaisen padan, jonka Hannis luovutti minulle meidän mummulan joen rannassa. Kiitin kovasti - se oli juuri, mitä olin toivonut. Seuraavaksi pata vain piti saada joen toiselle puolelle. Se painoi valtavasti, ja pelkäsimme hukkuvamme, jos sidomme sen itseemme. Mutta jos emme sido, uppoaisi se varmasti. Maria-serkkuni muistutti, että tärkeämpää on kuitenkin, ettemme itse uppoa. Lopulta keksimme sitoa pataan köyden ja raahata sen kolmionmallisessa kuviossa joen yli köysi vain kädessä - minä ja Maria edessä, Pam takana ja pata keskellä (se, miten Pam vetämistä avusti, tuntuu nyt hiukan hämärältä). Olimme uineet jo puoliväliin jokea kun Pam sanoi, että harjoittelu sujuu hyvin, joten palataanko ja koetetaan todella vetää se. Johon minä ja Maria totesimme, että emmekös me ole jo oikeasti sitä vetämässä.
    Seuraavassa kohtauksessa sama pata on mummulan keittiössä, ja koetan lämmittää sitä hellan päällä. Sitä varten sidon sen riippumaan uunin yläpuolella olevista koukuista (hellan levyt siis toimivat jonkinlaisena nuotiona, johon padan ei pidäkään osua). Koukuissa on vaan ihan hirveästi kamaa, jonka aluksi sullon mummin ruskean kaapin ylähyllylle, pehmolelujen joukkoon. Mummi tulee kuitenkin itse paikalle ja on kovin avulias, joten pohdin hiukan, mitähän hän tykkää kun olen järjestellyt kamoja uusiksi. Siihen, että mummi on kuollut melkeinpä kymmenen vuotta sitten, en kiinnitä mitään huomiota...
    Samassa unessa pelaan vielä salibandya (jota pelasin eilen illalla), ja Pam sanoo pelin jälkeen varman mielipiteensä, että minun pitäisi pelata hyökkääjän sijaan puolustajana. Kukaan meidän perheen jäsenistä ei kuulemma sovi hyökkääjäksi, taidot eivät vain riitä. Ihmettelen hiukan, miksi valmentaja on minut sitten hyökkääjäksi määritellyt, mutta alan toisaalta pohtia, että puolustajilla on tavallaan enemmän valtaa ja että on kiva tunne, kun näkee pelin hiukan selvemmin alakentältä.
    Edellisen yön unessa olin Tintin kanssa perustanut Helsingin keskustaan, rautatieaseman viereen, ravintolan, joka massatapahtumien aikaan palveli myös jonkinlaisena välipalakioskina. Olimmekin osuneet oikein kultasuoneen, sillä asiakkaita virtasi mielettöminä jonoina - rautatientorin luistelukenttäkin oli juuri avattu, täydellinen ajoitus siis. Myimme jonkinlaisia keksipakkauksia muovikulhoista, lehtiä, kaikkea mahdollista, mikä vaan meni kaupaksi. Oli hieno fiilis. Jossain vaiheessa kuitenkin selvisi, että Tintin käsitys oli, että kaikki voitto lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen. Minulle selvisi, että myymämme Tuuli-tuotteet (lehdet yms.) kuuluivatkin johonkin hyväntekeväisyyskampanjaan, ja ehdotin, että annetaan toki niiden tuotto hyväntekeväisyyteen, mutta jaetaan loppu keskenämme. Tintti oli kuitenkin ehdoton, kaikki on annettava pois (Jalo luonne Tintillä, ajattelin, mutta mietin, että minun on tultava kaupalla itsekin toimeen, enkä aikonut antaa periksi).
    Kohta hyvä kaupankäyntitilanne muuttui täydeksi kaaokseksi. Mellakoitsijat valtasivat kaupan, ja pakenin yhteen varastohuoneeseen. Paljastui, että olin lihava, keski-ikäinen afrikkalaismies, joka oli tavoitellut omaa etuaan yhteisen edun ohi (olin lukenut päivällä afrikkalaisesta korruptiosta). Jännää, miten todella tunsin olevani valtavan kaljamahani kanssa fyysisesti huonossa kunnossa, minun oli vaikea liikkua ja hengittää normaalisti -  eikä sukupuoleni tai ihonvärini mitenkään kummastuttanut minua. Koetin pitää ovea toiselta puolelta kiinni samalla, kun huligaanit riuhtoivat sitä toiselta puolelta, ja onnistuinkin hyvin, kun kehitin siihen kaksoisalvan.
    Kaikkein pelottavin uneni oli kuitenkin alkuviikon uni, josta Harri onneksi minut herätti - en muista koskaan olleeni yhtä surullinen ja toivoton. Olin jostain ihme syystä tappanut kaksi ihmistä, ja se oli myös saatu selville ja minut löydetty, vaikka koetin piiloutua mummulan yläkertaan (jonne useimmat uneni johtavat!). Nokkela salapoliisi paikansi hiilidioksidintunnistuslaitteellaan, että hengitin siellä. Näin ainoana vaihtoehtonani lähteä pikkusiskoni Ainon passilla Etelä-Amerikkaan ja aloittaa siellä uuden elämän. Päätin alkaa nukkua siellä puussa, ja kävinkin ostamassa urheilukaupasta kiipeilyköyden, jolla voin itseni latvukseen kiinnittää.
    Olin surullinen tajutessani, ettei kukaan ystävistäni tai perheestäni enää voi arvostaa minua tippaakaan - kuten en itsekään itseäni - enkä kestä enää katsoa ketään läheistäni silmiin. Tajusin, etten voi väärällä passilla myöskään palata (ja kirjoitin Ainolle kirjeen, että hän voi toki ilmoittaa passin varastetuksi heti kun tarvitsee uuden, mutta toivottavasti antaa sen olla minulla käytössä kunnes välttämättä itse tarvitsee), mutta en joka tapauksessa voisikaan palata, ei olisi mitään syytä enää. Koin luopuvani tavallaan koko elämästäni. Haikea tunne, ja aikamoista liiottelua, jos se kuvasti kolmen viikon reissua Suomesta Montréaliin, tai edes paria vuotta ulkomailla! :) Mutta sitähän unet tekevät - kaikista tunteista ja elämyksistä vahvempia, ja yleensä pelottavampia (näin paljon painajaisia en kyllä muista aiemmin nähneeni). Valkokankaan elokuvat saa pysymään valkokankaalla sulkemalla silmät, mutta verkkokalvon elokuvista ei sillä pääse pois - eikä aina edes silmien avaamisella.


Noormarkun joki on minulle varsinainen mystinen joki, sillä se - ja mummula muutenkin - on tapahtumapaikkana suuressa osassa uniani. Viimekertaisessa jokiunessa oli kuvaan sopien kolme pääseikkailijaa: minä, isosiskoni Pam ja serkkuni Maria.

Musiikki - se on palannut pitkän tauon jälkeen (niin, samoin myös blogini, vieläkin pidemmältä tauolta). Varmaan kymmenen kiloa painava muuntajapaketti tuli pari päivää sitten, ja tänään Harri yhdisteli kaikki johdot ja asetteli kaiuttimet keskikerroksen antiikkihuonekalujen sekaan niin, että talossa on nyt musiikkia. Tähän asti täällä onkin ollut uskomattoman hiljaista, ottaen huomioon, että asunto on ihan miljoonakaupungin, Montréalin, keskustassa. Ulkoa ei kuulu mitään, viereisestä asunnosta silloin tällöin se, kun seinän takana kävellään portaita ylös tai alas - mikä kuulostaa aivan samalta kuin se, kun joku kävelee tämän asunnon portaita, hieman aavemainen fiilis siis kun on yksin täällä!

Täällä viettämäni viikon aikana olin kyllä kuullut musiikkia - radiota autossa ja kuntosalilla, lattarimusaa salsatunnilla, rauhoittavaa musiikkia joogatunnilla, hittibiisejä spinningissä ja taustamusiikkia kaupoissa. Kunnollista, rauhallista kuuntelua olin kuitenkin jo ehtinyt monesti kaivata. Siitä on vuosien varrella tullut erottamaton osa etenkin heräämistä, siivoamista ja ruuanlaittoa.

Muutama minuutti heräämiseni jälkeen kuulin tänään Beethovenia, ja se sopi uskomattoman hyvin visuaaliseen ympäristööni - makasin sängyllä ja katselin makuuhuoneen oranssihtavan punaisia seiniä sekä kultakoristeista pallolamppua ja raskaiden laskosverhojen peittämää syvennettyä ikkunalautaa (voisikohan sitä kutsua minialkoviksi, kun sohvatyynyillä päällystetyllä tasanteella mahtuu istumaan). Tähän taloon sopii klassinen musiikki. Kesällä tosin kuuntelin paljon Classic FM:ää Töölönkadun asunnossani ja ajattelin, että se sopii minimalistisen valkoiseen huoneeseeni, lähinnä korkealla olevan katon ja ikkunasta avautuvan avaran maiseman takia. Täällä klassiset sävelet sopivat väreihin ja huonekaluihin, ja musiikki kuulostaa täällä eriltä kuin kesällä; täyteläisemmältä.

Ehkä mieleenpainunein musiikin ja muun taide-elämyksen yhdistelmä on kuitenkin se, kun lukioikäisenä luin Sepänkujan olkkarin sohvalla "Tuntemattoman sotilaan" loppuosaa, ja Salla soitti kerta toisensa perään pianolla kappaletta "Mitä kuuluu, Marja-Leena?". Minulla ei ollut silloin aavistustakaan sanoista - onneksi, sillä muutoin tuskin olisin voinut yhtä aikaa Linnan valitsemiin sanoihin keskittyä, saati samastaa kirjaa ja laulua - mutta tuon kappaleen surumielinen sävel sopi tavattoman hyvin romaanin surumielisyyteen (auringonsäteistä ja velikullista huolimatta kirja oli mielestäni pohjimmiltaan surullinen). Vieläkin nuo kaksi kuuluvat päässäni yhteen niin, että kaveriporukalla Marja-Leenasta hoilottaessani näen edessäni Rokan, Koskelan ja muut liian vakavaan sotaleikkiin joutuneet pojat.

Tänään nautiskelin peräti kolmen aisti- tai taide-elämyksen (taidan sekoittaa useinkin nuo kaksi, hyvä aistielämys kun on minusta taidetta aistintyypistä riippumatta) sekoituksesta. Erinomaisen, myöhäisen lounaan - valkosipulista broileri-herkkusieni-tomaatti-pastaa, jälkiruuaksi mantelikrokantti-maitosuklaalla päällystettyä kinuskista Häagen-Dazs -jäätelöä - jälkeen loikoilin keskikerroksen sohvalla Harrin kanssa. Vieressäni oli lasi hyvää punaviiniä, kädessäni runollisenkaunis romaani "Suutelen postinkantajaa", ja taustalla soi jälleen klassinen musiikki. Näihin kolmeen elämykseen yhdistyi vielä pehmeä valaistus, punaiset seinät, lämpimän villaviltin kosketus sekä silloin tällöin varpaitani hipaisevat Harrin varpaat (sohva on tosi kapea, mutta superpitkä, joten siinä on hyvä loikoilla päät eri päissä - mutta tarpeeksi lyhyt, jotta tuntee toisen olevan läsnä). Kokonaiselämyksen voisi määritellä sanoilla "täydellinen sunnuntaiolo".


Keskikerroksen peili, peilikuvassa vastapäisellä seinällä olevia tauluja (jotka edustavat hyvin talon taulujen kahta linjaa - klassisia maisemia ja vähäpukeisia ihmisiä:).

Kävelin äsken kotiin Teatterilta pehmeässä kesäyössä, ja tunsin - ties kuinka monetta kertaa - onnellisuutta siitä, että minulla on vapaat tai ainakin vapaita iltoja, jalat joilla kävellä, sekä turvallinen elinympäristö, jossa kesäöistä voi nauttia. Aloin pohtia, miten kesäyön tunnelmaa voisi eritellä. Visuaalisesti pääero päivään on sävyjen pehmeneminen ja tummentuminen sekä suurempi kontrasti pimeän ja valaistujen paikkojen välillä. Kaupungin äänimaisemassa liikenteen häly on vaimeampi, ja ihmisten puheensorina voimakkaampi. Tuoksut voimistuvat, varmaan pitkälti liikenteen päästöjen häiritessä vähemmän, mutta toisaalta saman huomaa luonnon keskelläkin. Töölönlahden reunoilla saa nauttia ihanasta ruusun tuoksusta, ja ikkunani edessä kasvavien lehmusten kukkiessa alkukesästä tuoksu tuli iltaisin sisälle asti. Iho aistii miellyttävän lämmön, mutta ei toisaalta päivän hiostavaa paahdetta. Lämmössä ja tummuudessa on jotain mielikuvitusta kiihottavaa, ja vaikka Afrikan erotisoiminen on ehdottomasti rasistista, on se kyllä helppo ymmärtää tuon maanosan ilmaston ja iltojen (sekä ihonvärin) pimeyden pohjalta, kulttuurisia ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä unohtamatta.

Aistimusten pilkkominen tuntuu kuitenkin jättävän jotain oleellista pinnan alle; kesäyön tunnelma on enemmän kuin perusaistimusten summa. Kliseinen kuvaus "kesäyön taika" on osuva, sillä jotain taianomaista kesäisen illan ja yön olotilassa on. Yksi tekijä on varmasti ihmisten asenteet. Päivällä kiiruhdetaan paikasta toiseen asioita hoitamassa, mutta illalla kävellään kaupungilla fiilistellen, ja silloin on tilaa myös värinöille ja muiden näkemiselle öisin silmin - aamulla jalkakäytävän hidasteelta näyttävä porukka saattaa kesäyössä näyttää ryhmältä kauniita ihmisiä, joita voisi jäädä katselemaan vaikka suojatielle, ellei tietäisi kesäyön sisältävän aina lisää katseltavaa seuraavan kulman takana, ja tarjoavan siten erinomaisen hetken kävelemiselle. Kaupungin kesäyössä on ehdottomasti parasta kävellä korkokengillä, maaseudulla taas paljain jaloin. Kasteeseen peittyvä pihanurmi on miellyttävää varpaille, mutta korkokenkien vaikutusta on vaikea selittää. Pidän korkojen kopinasta, mutta kyse on muustakin kuin äänestä tai tietoisuudesta siitä, että näyttää pidemmältä ja naisellisemmalta. Korkokengissä ja sporttisandaaleissa kävelyssä on itse kävelijälle eroa kuin kesäyöllä ja -päivällä, vaikka kukaan ei näkisi tai kuulisi. Poikaraukat, mistä vaihtelusta jäätte paitsi! :)

Ihmisten kauniilta näyttämisen yhteys kesäillan hämäryyteen (puhun nyt myöhäisestä kesästä) on jotenkin vähemmän raadollista kuin baarien pimeyden tuoma hohto. Ehkä lähinnä siksi, että kesäyössä pimeys loittonee hitaammin, ja aamuauringon valomerkin välkähtäessä iltakävelyllä ohitetut kauniit ihmiset ovat jo palanneet kotiluoliinsa nukkumaan. Baarista pitäisi kyllä lähteä aina ennen puolta neljää, jotta illuusio keskivertokansalaisten esteettisestä viehättävyydestä säilyisi. Kerran valojen tulo tosin on ollut  minulle itsessään sadunomainen tapaus. Olin Maarikan kanssa Lontoossa tanssimassa hauskassa pubissa, ja ihastelin, kuinka ryhmä vetoavannäköisiä, nuorehkoja miehiä ja naisia tanssi hyvällä rytmitajulla lähistöllämme. Hymyillen seurailin heitä. Valomerkkiä ei tullut, joten siirtymä hämäryydestä kirkkaisiin valoihin oli yhtäkkinen, ja häkellyttävä: seurailemani ryhmän tanssi katkesi kuin seinään musiikin jatkumisesta huolimatta, ja sulavaliikkeisistä, sensuelleista tanssijoista tuli samalla sekunnilla keski-ikäisiä, hieman ylipainoisia ja jäykkäliikkeisiä perusbrittejä, joiden kasvojen jokainen ryppy ja ihon epäpuhtaus hyppäsi silmään pubin armottomien loisteputkivalojen poltteessa. Tuhkimot olivat tanssineet hetken pidempään kuin lumous kesti.

Jos elämä olisi yhtä kesäyötä, menettäisi se varmasti ison osan viehätystään. Suomen kesäyön ainutlaatuisuus vaatii vastineeksi paitsi kesäpäivät, myös pimeät ja synkät talviyöt. Kaamoskansan aistit heräävät talviunesta niin, että kerrankin kaikki tuntuu joltain, vaikka olo olisi yhtä aikaa levoton ja levollinen. En silti pysty uskomaan, että kyllästyisin kesäöihin, jos niitä nykyistä enemmän vuodessa suotaisiin. Lisää kesäöitä vuoteensa on onneksi mahdollista hakea etelämpää - ideaalia onkin mielestäni matkustaa meidän talvemme aikana, myös siksi, että meidän kesäkautemme hitaasti kypsyneistä kesäöistä tahdon poimia kaikki mahdolliset.

Kesäyön onni on veden tapaan tasa-arvoinen juttu, sillä vaikka olenkin keskittynyt nyt kaupungin öihin, vähintäänkin yhtä vaikuttavia öitä eletään maaseudulla. Luonnon keskellä kesäyö on erilainen, ihmisten ja valojen sijaan nautinto on yhteydessä koko elolliseen ympäristöön. Kesäyössä luonto hiljentyy hartauteen, johon mukaan päässessään tuntee jotain niin suurta täyttymystä, ettei sitä sanoin voi koskaan täysin kuvata. Esimerkiksi Aaro Hellaakosken "Kesäyö" on kuitenkin päässyt lähelle: "-- rukoukseen / kaikkien kukkien kansa / kumartui hiljaiseen." Toinen minulle erittäin rakas helmi on Lauri Pohjanpään samanniminen kesäruno. Pohjanpään "Kesäyö" tavoittaa luonnon keskellä usein selkeästi kirkastuvan rauhan, tajun elämän täydellisyydestä:
    
     Se ei voi enää mitään saada,
     ei mitään kadottaa,
     joka tuntee kesäyön onnen,
     kun tuomet tuoksuaa.



Kesäyö heinäkuun puolivälissä. Mirvan, Ainon ja Annin kanssa kävelemässä Punavuoresta Töölöön.

Tarjan blogista löysin linkin hienoon mainokseen, ja ajattelin itsekin mainostaa tätä eteenpäin. Mainokset kun ovat harvoin sekä visuaalisesti, auditiivisesti että ajatukseltaan vaikuttavia. Katsokaapa.

Takana loistava Pori Jazz -viikonloppu. Ensimmäistä kertaa pääsin moneen konserttiin saman jazzviikonlopun aikana: Riinuliinin ansiosta perjantaina Don Johnson Big Bandia ja Kanye Westiä kuuntelemaan, sunnuntaina ensin Emma Salokosken ilmaiskonserttiin ja illalla Millan ansiosta Eva Dahlgrenin konserttiin. Monenlaisia ja mieleenjääviä musiikillisia elämyksiä. Osa vaikutti vahvasti myös visuaalisesti tai liike-energiallaan. DJBB:n Tommy Lindgren hyppi lavalla ristiin rastiin, hyppi "ilmahyppynarua" (hmm, ei taida oikein soveltua ilmakitara-vertaus tähän, mutta siis ilman oikeaa hyppynarua matki sillä hyppimistä), kiipesi lavatornia pitkin, napsaisi kukkasen korvansa taakse ja kävi viemässä sen kohta Emman korvaa koristamaan. Hymyilyttävän hyväntuulinen ja kekseliäs esiintyjä. Kanye West oli paljon vaisumpi ja laskelmoidumpi, mutta taustalla olevat jousen ja harpun soittajat olivat hienon näköisiä, ja jännä kontrasti tummalasiseen räppääjään, vaaleahiuksisia nuoria naisia klassisesti pukeutuneina.

Emma Salokoski ja Eva Dahlgren vaikuttivat nimenomaan musiikillaan, vaikka molemmat kauniita naisia ovatkin. Etenkin Emma on suhteellisen pelkistetty ja ujonkin oloinen esiintyjä, mutta ääni sen sijaan on jumalainen. Bossa nova ja muut brasilialaiset rytmit toimivat täydellisesti helteisessä säässä ja sopivat leppoisaan sunnuntai-iltapäivään. Toisaalta supisuomalainen "Kaksi mannerta", Tuomas Kailan sävellys Aulikki Oksasen runosta, kruunasi koko konsertin kuulaalla kauneudellaan.

Sunnuntain ja lauantainkin helteistä oltiin kaukana perjantain konsertin alkaessa. Vettä tuli välillä ihan rankkasateena. Absurdi fiilis maata pressun alla ja kuunnella loistavaa jazzia (Carla Bley Big Band ja Raul Midón) niin, ettei näe mitään muuta kuin kasvoja välillä hipaisevan vihreän muovin. Taitoimme nimittäin ison pressumme niin, että se tuli kokonaan yllemme. Tämä ei kuitenkaan kauaa auttanut, sillä muovi alkoi pian päästää läpi. Vesisade piiskasi muovia ankarammin kuin esimerkiki viime vuonna Craig Davidia kuunnellessamme - miten ihmeessä Jazzien aikaan aina sattuukin satamaan, vaikka sitä ennen olisi ollut niin helteistä? Loppuillasta huomasimme vihreää väriä siellä täällä toistemme kasvoissa.

Sateessa tuli eräretkiolo, mutta hyvä tunnelma kuitenkin säilyi, ainakin minulla. Piknikeväitä oli mukana yllin kyllin, saman pressun alla oli kivoja kavereita ja musiikki oli hyvää - eikä sade ei kuitenkaan ole kuin vettä. Jossain vaiheessa Raul Midónia nukahdin, ja vaikka toisaalta on sääli nukkua konsertissa, heräsin ihanan raukeana ja onnellisena - Midón livenä voittaa paitsi herätyskellon, myös normaalin, cd-soittimen musisoiman aamuherätykseni.

Jazz onkin mielestäni ennen kaikkea mielentila, jota olosuhteet eivät voi turmella. Jazzia kuunnellessa ei voi olla kireä eikä laskelmoiva - tai jos on, ei jazziin pääse sisälle. Jazziin oleellisesti kuuluva improvisointi muistuttaa siitä, että kuten parhaita musiikillisia elämyksiä ei ole useinkaan ohjelmoitu eteenpäin, ei elämääkään kannata liian tarkkaan aikatauluttaa ja rajata. Tämän takia Kanye West ei mielestäni ollut Jazzeille kovin sopiva valinta. Kanye kyllä yhdistelee vanhaa ja uutta loistavalla tavalla, mutta improvisoinnista ei ole tietoakaan. Tuottajana menestynyt artisti on tuottanut ja tuotteistanut oman esiintymisensä niin, että hän ei ottanut yleisöön kunnon kontaktia, ja osa taustoista tuli nauhalta.

Muuten en kannata tiukassa jazz-linjassa pysymistä (osa jazzin ystävistähän jaksaa päivitellä, etteivät pääesiintyjät liity mitenkään jazziin), onhan jazz itsessään monta musiikkilajia yhdistelevä juttu, mutta jonkinlainen vaatimus ainutlaatuisuudesta, juuri Pori Jazzeille esitettävästä keikasta ja heittäytymisestä luovuuteen konserttihetkelläkin pitäisi mielestäni säilyttää. Kopioita vanhasta voimme kuulla cd:ltä. Huolimatta siitä, että kyse on tuhansille ihmisille esiintymisestä, saa sitä kokeilla ja mokatakin. Tällainen linjaus saattaisi vaikuttaa siihen, että joitain huipputähtiä ei saataisi paikalle, mutta toisaalta siitä voisi tulla Pori Jazzin keino erottautua kymmenistä muista festareista ja houkutella todellisia musiikinystäviä paikalle. Jazzeilla kuulisi vain musiikkia, joka kunnioittaisi aitoa taiteen luomista ja mielen vapaata liikettä.


Emma Salokosken herkät kasvonpiirteet ja eleet sopivat täydellisesti hienopiirteiseen ääneen.