Täällä viettämäni viikon aikana olin kyllä kuullut musiikkia - radiota autossa ja kuntosalilla, lattarimusaa salsatunnilla, rauhoittavaa musiikkia joogatunnilla, hittibiisejä spinningissä ja taustamusiikkia kaupoissa. Kunnollista, rauhallista kuuntelua olin kuitenkin jo ehtinyt monesti kaivata. Siitä on vuosien varrella tullut erottamaton osa etenkin heräämistä, siivoamista ja ruuanlaittoa.
Muutama minuutti heräämiseni jälkeen kuulin tänään Beethovenia, ja se sopi uskomattoman hyvin visuaaliseen ympäristööni - makasin sängyllä ja katselin makuuhuoneen oranssihtavan punaisia seiniä sekä kultakoristeista pallolamppua ja raskaiden laskosverhojen peittämää syvennettyä ikkunalautaa (voisikohan sitä kutsua minialkoviksi, kun sohvatyynyillä päällystetyllä tasanteella mahtuu istumaan). Tähän taloon sopii klassinen musiikki. Kesällä tosin kuuntelin paljon Classic FM:ää Töölönkadun asunnossani ja ajattelin, että se sopii minimalistisen valkoiseen huoneeseeni, lähinnä korkealla olevan katon ja ikkunasta avautuvan avaran maiseman takia. Täällä klassiset sävelet sopivat väreihin ja huonekaluihin, ja musiikki kuulostaa täällä eriltä kuin kesällä; täyteläisemmältä.
Ehkä mieleenpainunein musiikin ja muun taide-elämyksen yhdistelmä on kuitenkin se, kun lukioikäisenä luin Sepänkujan olkkarin sohvalla "Tuntemattoman sotilaan" loppuosaa, ja Salla soitti kerta toisensa perään pianolla kappaletta "Mitä kuuluu, Marja-Leena?". Minulla ei ollut silloin aavistustakaan sanoista - onneksi, sillä muutoin tuskin olisin voinut yhtä aikaa Linnan valitsemiin sanoihin keskittyä, saati samastaa kirjaa ja laulua - mutta tuon kappaleen surumielinen sävel sopi tavattoman hyvin romaanin surumielisyyteen (auringonsäteistä ja velikullista huolimatta kirja oli mielestäni pohjimmiltaan surullinen). Vieläkin nuo kaksi kuuluvat päässäni yhteen niin, että kaveriporukalla Marja-Leenasta hoilottaessani näen edessäni Rokan, Koskelan ja muut liian vakavaan sotaleikkiin joutuneet pojat.
Tänään nautiskelin peräti kolmen aisti- tai taide-elämyksen (taidan sekoittaa useinkin nuo kaksi, hyvä aistielämys kun on minusta taidetta aistintyypistä riippumatta) sekoituksesta. Erinomaisen, myöhäisen lounaan - valkosipulista broileri-herkkusieni-tomaatti-pastaa, jälkiruuaksi mantelikrokantti-maitosuklaalla päällystettyä kinuskista Häagen-Dazs -jäätelöä - jälkeen loikoilin keskikerroksen sohvalla Harrin kanssa. Vieressäni oli lasi hyvää punaviiniä, kädessäni runollisenkaunis romaani "Suutelen postinkantajaa", ja taustalla soi jälleen klassinen musiikki. Näihin kolmeen elämykseen yhdistyi vielä pehmeä valaistus, punaiset seinät, lämpimän villaviltin kosketus sekä silloin tällöin varpaitani hipaisevat Harrin varpaat (sohva on tosi kapea, mutta superpitkä, joten siinä on hyvä loikoilla päät eri päissä - mutta tarpeeksi lyhyt, jotta tuntee toisen olevan läsnä). Kokonaiselämyksen voisi määritellä sanoilla "täydellinen sunnuntaiolo".
Keskikerroksen peili, peilikuvassa vastapäisellä seinällä olevia tauluja (jotka edustavat hyvin talon taulujen kahta linjaa - klassisia maisemia ja vähäpukeisia ihmisiä:).
